Nikunnakki

Siirrän työasiat pikkuhiljaa pois täältä perheen sivustosta. Tutkijan päiväkirja jatkaa täällä:

http://mikael.nikunnakki.info/

Projektin loppu alkaa pikkuhiljaa häämöttää. Mutta vielä on aikaa kerätä kokoon jokunen irrallinen langanpää ja muotoilla ne artikkelin muotoon. Sainkin tuossa yhden ihan mukavan pikku jutun kasaan - näköjään sen tosiaan voi tehdä muutamassa viikossa, jos taustalla on tarpeeksi kamaa. Vielä vähän viilausta ja "postiin".

Eräs nuorempi tutkijakollega päätti vaihtaa maisemaa ja hakea lääkikseen, jotta voisi tarpeen tullen tehdä muutakin kuin tutkimusta. Tempaistiin viimeisen työpäivänsä kunniaksi oikein pitsat tuossa lounaalla, ja juohduttiin siinä pohtimaan omia uravalintojamme ja tutkijan kohtaloa. Päädyimme seuraavaan tummanpuhuvaan näkymään:

Liian monen hylkäyspäätöksen masentama tutkija loikkaa Biomedicumin ylimmästä kerroksesta lasitalon valokuiluun, ja romahtaa suoraan jonkin huippututkimusesitelmän äärelle kerääntyneiden vieraiden cocktailpöytään. Tässäkin yrityksessä hän valitettavasti epäonnistuu sikäli, että osuu täytekakkuun, joka pehmentävästä vaikutuksesta seurauksena on ainoastaan neliraajahalvaus. Loppuikänsä hän kitkuttaa pienellä eläkkeellä, josta catering-firma perii kuukausittain saatavinaan shampanjalasien ynnä muun kaluston rikkoutumisesta aiheutuneita kuluja.

En itse vieläkään pysty kuvittelemaan juuri mielekkäämpää työtä kuin yhdistelmä tutkimusta ja opetusta, joka toteutuu esimerkiksi yliopistossa. Nuorempana ajattelin, että luonnontieteistä vaikkapa lääkiksen puolelle loikkaavat ovat epäidealistisia luusereita. Mutta lukiessaan toinen toistaan synkempiä uutisia biotieteiden(kin) tohtorien työllisyysnäkymistä tulee välillä väkisin ajatelleeksi, että mitä jos kumminkin olisi hankkinut jonkin myös ns. käytännön hommat mahdollistavan koulutuksen. Jos voisi kelata vuosikymmenen ajassa taaksepäin, niin harkitsisin vakavasti vaikkapa tänne eläinlääkikseen hakemista. Siinäpä koulutus, joka antaa eväät monenmoiseen työhön.

Löysin vihkon, johon poikani Iikka (7v) oli tehnyt muistiinpanoja väitöstilaisuudesta. Siinä lukee näin:

TÄNÄÄN
OLI
KIVA
PÄIVÄ

miksi tämä lehmäkuva on vaan tässä?

iskä jutteli 4. tuntia.

hannu sarjola myösanoi jotain.

iskä puhui paljon naunoista. ja soluista.

Väitöskirjan viimeinen artikkeli hyväksyttiin vihdoin lehteen, paranneltuna versiona. Huh huh! Pelkäsimme että kävisi toisin, kun päätoimittaja halusi siitä lyhykäisen version, ja siitä tulikin entistä pitempi, kun vastasimme arvioitsijoiden vaateisiin. Mutta olivat onneksi todenneet, että nyt siitä tulikin hyvä juttu.

Tuosta alkoi jo ollakin semmoinen liimalappu-olo, että päästäänkö mokomasta koskaan irti. Jos juttu olisi nyt uusintakierroksellakin hylätty ko. lehdessä, olisi pitänyt tyrkyttää sitä toisaalle, ja uuden lehden arvioijat taatusti olisivat halunneet taas jotain erilaisia lisätöitä - joita kukaan ei enää olisi halunnut tehdä. Joten hyvä näin!

Ajattelin lopettaa tämän tutkijan päiväkirjan väitökseen, tarkoitus oli dokumentoida näitä väitöskirjatyön loppuvaiheita. Mutta jatkanpa sittenkin vielä hiukan eteenpäin, koska tästähän homma vasta alkaa. Jokainen polku on erilainen, mutta ehkäpä tämä omani kumminkin sisältää joitakin tyypillisiä piirteitä.

Väitöskirjanhan ei ole tarkoitus olla uran huipennus, vaan päinvastoin se on ikään kuin tieteellinen ajokortti, tutkijakoulutuksen loppututkinto. Akatemian standardin mukaan sen jälkeen kuuluisi lähteä muutamaksi vuodeksi ulkomaille, "postdoccaamaan" johonkin huippuryhmään, ja palata ehkä sitten kotomaahan perustamaan oma ryhmä. Tässä yhtälössä on tietysti se pikku ongelma, ettei jokaiselle väittelevälle millään ole tarjota tiloja ja muita resursseja ryhmää varten. Eikä myöskään liene järkevää, että tutkimusryhmät säännönmukaisesti koostuisivat ainoastaan yhdestä väitelleestä ja liudasta koulutettavia.

Ulkomaan keikka olisi tietysti monella tavalla hyvä juttu, ja varmaan hauskaakin. Itse olin kuitenkin tähän rakoon liian hidas; vaimon on aika palata syksyllä töihin, ja lähteminen on nyt hankalaa. Ehkä sitten joskus toiste. Onneksi Helsingissäkin riittää nykyisin hyviä ryhmiä, eikä paikallisesti hoidettu postdoc ole enää tavatonta.

Tajusin (kustoksen suosiollisella avustuksella) loppuvuodesta, että postdoc-paikkaa täytyy ryhtyä etsimään nyt eikä heti. Nykyisin tämän vaiheen erittäin merkittävä rahoitusmuoto on nimittäin Akatemian tutkijatohtorin projektiraha - ja sen haku päättyy nyt tammikuun lopussa. Hakemuksia käsitellään ja jauhetaan niin perusteellisesti, että päätökset tulevat kai elokuun lopulla, ja rahoituskausi alkaa ensi vuodenvaihteessa. Jos nyt ei ehdi mukaan, niin tervetuloa uudestaan vuoden kuluttua! Ja vaikka ehtisikin, niin kilpailu on tietysti kovaa; viime vuosina ilmeisesti noin joka kolmas hakija on saanut rahoituksen. No, on se tietysti silti parempi osuus kuin vaikkapa eläinlääkikseen hakijoista.
Tämä tuli tietysti sikäli vähän hätäiseen saumaan, että tuossa väittelyssäkin oli oma puuhansa. Ehdin kuitenkin kartoittaa itseäni kiinnostavia ryhmiä ja käydä jututtamassa ryhmänjohtajia tuossa joulun alla. Tyypillinen tilanne on, että tekemistä ja ideoita totta kai riittää, mutta palkkarahoista on puutetta.

Olin ajatellut että ilman muuta hakeudun taas kehitysbiologian pariin, graduajoilta se puoli jäi kiehtomaan. Innostuin kuitenkin lopulta eräästä immunologisesta projektista. Teimme ryhmänjohtajan kanssa mielestäni hyvän hakemuksen, joka odottelee nyt Akatemian sähköisessä palvelussa viimeisen napin painallusta. Saa nähdä kuinka käy. Kevään mittaan täytyy sitten varmuuden vuoksi haeskella vielä muita rahoituksia, jos ei Akatemia ole suosiollinen. Ryhmällä on palkkarahoja valmiina vain vajaaksi puoleksi vuodeksi, eli sillä ei hirveän pitkälle pötkitä.

Suomessa rahoitustilanne on sikäli hölmö, että tutkijat joutuvat hakemaan palkkojaan sieltä täältä, tilkkutäkkimalliin. Sinänsä on tietysti mukavaa, että rahoittajia on sentään useita. Mutta kun rahoituskaudet ovat yleensä vain korkeintaan muutaman vuoden ikäisiä, tämä tarkoittaa helposti sitä, että koko työaika hassaantuu hakemusten kirjoitteluun. On siitä oma hyötynsäkin, että joutuu miettimään ja tiiviisti esittämään suunnitelmiaan, mutta joskus niitä kai pitäisi ehtiä toteuttaakin.

No niin, raportoin tästä prosessista kevään mittaan. Tähän loppuun vielä totean, että se väitöskirjani viimeinen julkaisu lähti vihdoin viime viikolla entistä ehompana takaisin lehteen. Aivan uskomattomia vastoinkäymisiä sen kanssa oli viime metreille saakka. Täydennyksiä tehdessämme saimme hyvin mielenkiintoisia lisätuloksia, mutta niiden varmistaminen otti aikaa. Ensin tuli ristiriitaisia tuloksia eri eläinyksilöistä, sitten oli kontaminaatioita jopa ultrapuhtaassa PCR-labrassamme (eli DNA:ta oli jotenkin levinnyt reagensseihin, eikä niillä saatu luotettavia tuloksia). Ja kun vihdoin homma onnistui, oli kuvantamislaitteen tietokone hajonnut... ja vanhasta varalaitteesta paloi sulake. No, onneksi näitä vehkeitä riittää naapuritaloissa, niin että saatiin tulokset sentään talteen. Nyt täytyy vain toivoa, että teoksemme kelpaa lehdelle... ketään ei enää huvittaisi koskea siihen tikullakaan, niin kauan sitä on väännetty ja käännetty.

Nyt on tohtorin paperit kourassa. Nimi on niissä vähän väärin, mutta mitäs pienistä (aina sama juttu: kun kutsumanimi on toisena nimenä, siitä seuraa sotkua). Kirjaan tähän hiukan käytännön vinkkejä väitöskirjantekijälle ja tulevalle väittelijälle, nyt kun homma on vielä suht tuoreessa muistissa. Pätevät ainakin biotiedepuolella, osin varmasti muuallakin. Näistähän on hyvää tietoa useimpien yliopistojen sivuilla, mutta tässä ehkä hiukan sellaista "hiljaista informaatiota", jota noilla on vähemmän.

Ihan aluksi

• Harkitse tarkkaan valitessasi tutkimusryhmää, johon menet väitöskirjatyötä tekemään. Tämä ei ole ihan yksinkertainen juttu. Tärkeintä lienee, että aihe kiinnostaa. Myös ihmisillä on väliä - jaksaako heitä katsella vuosikaupalla? Rahoitus saisi olla kunnossa - virka tai tutkijakoulupaikka on tietysti huippua, mutta joskus joutuu nykyäänkin tyytymään apurahapätkiin. Jos haluat hoitaa homman nopeasti ja sujuvasti, kannattanee mennä vakiintuneeseen ryhmään, jossa on selvät sävelet. Sellainen ei toisaalta välttämättä ole paras vaihtoehto, jos haluat oppia monenlaisia menetelmiä sekä itsenäistä työskentelyä ja ajattelua.
• Väittelijältä vaaditaan tietty opintosuoritusmäärä. Kannattaa tietysti hyödyntää maisterin tutkintoon kertyneet ylimääräiset opinnot - siinä vaiheessa niitä vielä tuppaa kasaantumaan ihan vahingossa, mutta väitöskirjaa tehdessä on muutakin puuhaa kuin istuskella luennoilla.

Asiaan

• Väittele heti kun vain mahdollista, äläkä jää turhaan hautomaan. Väitöskirjan ei ole tarkoitus olla elämäntyö, vaan paremminkin ajokortti tieteelliselle uralle. Siihen ei kannata panna enempää aikaa kuin on välttämätöntä. Tosin toisaalta kannattaa pitää mielessä, että nykypäivänä väitöskirjantekijöiden työllisyystilanne lienee parempi kuin väitelleiden, joten harkitse, oletko kiirehtimässä kortistoon.

Kirjan kimppuun

• Kun artikkelit ovat kasassa, on aika ryhtyä miettimään kirjaa. Sitä kaiken kokoavaa juonta ja otsikkoa joutuu usein pohtimaan toiseenkin kertaan, kun tutkimus on kuljettanut tekijäänsä ennalta arvaamattomiin suuntiin. Rajaa yhteenveto-osan aihe riittävän tiukasti, ettet kasaa itsellesi turhan paljon työtä. Otsikko saa luonnontieteellisessäkin väitöskirjassa olla kiinnostava!
• Heti aluksi kannattaa myös miettiä kirjoittamisen teknistä puolta. Jossain vaiheessa kirja täytyy joka tapauksessa taittaa ja painattaa. Taiton voi hoitaa itse, mutta osaavankin nikkarin kannattaa varautua siihen, että kokonaisen kirjan tekeminen on vähän eri juttu kuin jonkun lehtisen askartelu. Taitto onnistuu nykyisin aivan tyydyttävästi jopa Microsoft Wordilla (mikä vielä joku vuosi sitten olisi ollut täysin pöyristyttävä väite!). Varaudu kuitenkin siihen, että vaikka kuvittelisit tuntevasi Wordin kuin taskusi, joudut tässä hommassa opettelemaan uutta. Esimerkiksi monisektioisen dokumentin hallinta ja muotoilu saattaa tulla eteen ensimmäistä kertaa, kun tekee kirjan laajuista teosta.
• Jos käytät muista lähteistä hankittuja kuvia, varaa aikaa lupien hankkimiseen.
• Muista ne varmuuskopiot!
• Ennen kuin ryhdyt varsinaiseen taittohommaan, tutustu kirjapainojen ohjeisiin.
• Kielentarkistus ei ole ihan turhanpäiväinen juttu, vaikka kuvittelisit hallitsevasi englannin mennen tullen.
• Vertaile kirjapainoja. Täällä Helsingissä Yliopistopaino osoittautui hinnaltaan ihmeen kilpailukykyiseksi, ja heillä on myös erinomaiset ohjeet ja palvelu väitöskirjantekijälle (joista kyllä kannattaisi maksaa vaikka vähän ylimääräistä). Digitaalipainotekniikalla saadaan myös värikuvat toteutettua edullisesti.

Byrokratiaa

• Varaudu siihen, että varsinaisen kirjoitushomman jälkeen menee vielä hyvinkin pitkään, ennen kuin kirja on kourassasi. Itse kirjoitin kirjani kesän mittaan (kielentarkastus elokuussa, ja valmista kuun puolivälissä). Vaikkei mitään erikoisia viivytyksiä sattunut, väittelin vasta tammikuussa (eikä siihenkään jäänyt mitään erikoisempaa löysää väliin). Aikaa menee esimerkiksi siihen, että asiaa käsitellään useassa vaiheessa tiedekunnan hallinnossa, joka kokoustaa harvakseltaan.
• Valitse hyvät esitarkastajat, jotka edustavat oikeaa alaa ja ovat sen huippuasiantuntijoita. Yllättävän tasokkaatkin (ja kiireiset!) ihmiset lupautuvat yllättävän helposti tähän aika epäkiitolliseen hommaan.
• Sovi ajoissa vastaväittäjästä ja väitöspäivästä.
• Tutustu vastaväittäjän taustoihin ja töihin. Kannattaa ihan oikeasti miettiä tärppejä: vastaväittäjä todennäköisesti kysyy oman alansa juttuja ja omiin tutkimuksiinsa nivoutuvia asioita. Kannattaa siis keskittyä niihin sen sijaan että pänttäisi hulluna ulkoa esimerkiksi omia kirjallisuusviitteitään.
• Ryhdy hyvissä ajoin katselemaan ja varaamaan myös salia väitöstilaisuutta varten sekä karonkkapaikkaa.
• Tiedota väitöksestäsi. Yliopiston viestintäosasto hoitaa tämän tehokkaasti ainakin täällä Helsingissä, mutta esimerkiksi kotipaikkakunnan pikku lehtiin voi olla mukava ilmoitella omin nokkinensa aiheesta.

Järjestelyjä

• Väitöstilaisuudessa ei liene ihmeempää järjesteltävää, sen puolen hoitavat yleensä vahtimestarit. Tilaisuuden jälkeen tarjotaan tavallisesti kahvit. Ne saa helpoimmalla esimerkiksi yliopiston ruokalasta, ja kannattaa harkita tarkkaan, onko järkevää ryhtyä näkemään sen suurempaa vaivaa esimerkiksi säästömielessä. Niin tai näin, varaa tarjottavaa riittävästi - eihän sitä koskaan tiedä, ketkä kaikki innostuvat paikalle kuuntelemaan.
• Karonkasta koituukin sitten helposti enemmälti puuhaa. Suosittelen hoitamaan tämänkin mahdollisimman pienellä vaivalla, koska väitöstilaisuudessa riittää mietittävää joka tapauksessa. Sujuvimmin homma hoituu tasokkaassa ravintolassa - ja hintaero vrt. tilanvuokraus + pitopalvelu -ratkaisuun voi jäädä yllättävän pieneksi! Mieti paikan sijaintia (onko vieraiden näppärä tulla ja mennä), tilan soveltuvuutta homman juoneen, mahdollisia jatkopaikkoja - ja tietysti rahoitusta. Aivan hyväksyttävä ratkaisu on sälyttää osa kuluista vieraille esimerkiksi illalliskorttimaksun muodossa.
  Pikku bonusvinkki: S-ryhmän ravintoloista voi saada vihreällä kortilla viinit jopa puoleen hintaan! Ja... no, sanotaan nyt suoraan: eräs aivan loistava karonkkapaikka Helsingissä on ravintola Pääkonttorin Juhon Sali, siinä Rautatientorin kulmalla. Sopii noin 25-50 hengelle ja sisältää myös baaritilan, jossa voi ruoan päälle istuskella jaarittelemassa.
  Viinien tarjoilusta muuten kannattaa sopia tarkkaan. Joissakin paikoissa tarjoilijat saattavat kaadella sitä vähän väkisinkin, ja sitten puolet jää juomatta. Tarjoilijoita voi pyytää tarkistamaan, haluaako vieras lisää juomaa. Toisaalta kaatoja sinänsä ei ehkä kannata rajoittaa, jos ei halua pihistelymeininkiä. Useimmissa porukoissa luultavasti menee noin kolme kaatoa, vaikka viiniä olisi vapaasti saatavilla.
• Hoiditpa järjestelyt niin tai näin, varaudu siihen, että tilaisuuden alla olo on kuin häihin ja tenttiin yhtä aikaa valmistautuessa. Sellaisia juttuja kuin vieraiden istumajärjestystä, puheita sun muita kannattaa kuitenkin todella miettiä. Tuon istumajärjestyksen osalta varsin toimiva ratkaisu on maltillinen sekoittelu; työkavereita ja aivan muita ei aina kannata aivan radikaalisti sekoittaa (tai ainakaan sirotella toisen ryhmän edustajia yksikseen toisten sekaan)... jutut saattavat olla sen verran eri laidoilta.

Hetki lyö

• Väitöstä edeltävä viikko lienee joka tapauksessa aikamoista hässäkkää. Näin se menee, vaikka kuinka lunki olisit. Tulee kaikenlaista pientä hoidettavaa, lehdistö saattaa soitella ja häiritä ja niin pois päin.
• Vastusta kiusausta päntätä kirjaa viime tippaan asti pää sauhuten. Kannattaahan sitä hiukan kertailla (tosiaan ne tärpit muistaen!), mutta kyllähän sen jo tässä vaiheessa suurin piirtein hallitset. Älä siis väsytä itseäsi turhalla stressaamisella. Älä kuitenkaan turhia huolehdi siitä väsymyksestäkään - huonosti nukutut yöt kuuluvat väittelijän elämään, vaikka ei ihmeemmin hermostuttaisikaan. Ja kyllä sitä sitten piristyy kun on sopivasti adrenaliinia veressä.
• Älä pelkää, sinulla ei ole mitään hätää! Sinun tehtäväsihän on vain istuskella ja vastata kysymyksiin. Vastaväittäjä on joka tapauksessa altavastaaja ja heikommalla, kun kyse on sinun työstäsi ja kirjastasi. Itseäni rauhoitti mukavasti ajatus, että hei, tämähän on paljon helpompi homma kuin esimerkiksi luennon pitäminen. Ja jos on luennoimisesta kokemusta, niin alkulämmittely hoituu mukavasti lektion merkeissä; mikäs sen mukavampaa. Muista vain yksi juttu: teitittele vastaväittäjää.
• Nauti tilanteesta! Ei sitä turhan usein pääse paistattelemaan päivän keskipisteenä ja jauhamaan tunti toisensa perään omasta työstään.
• Vaikka kaikki sitten menisikin ihan poskelleen, älä masennu. Kollegani sanoin: kahden tunnin häpeä, loppuelämän kunnia!
• Muuan kaunis vanha tapa on, että vastaväittäjän puolisolle lähetetään seuraavaksi aamuksi kukkia ikään kuin korvauksena siitä, että tuli vietyä vastaväittäjän aikaa. Näin siis ainakin, jos vastaväittäjä on mies, ja hänen puolisonsa nainen.

Semmoisia päällimmäisenä mielessä. Nyt ei muuta kuin peukut pystyyn ja onnea matkaan!

Tähän loppuun vielä jokunen hakusana roboteille: vinkki, vinkkejä, vinkkiä, väittelijä, väitöstilaisuus, tohtoriksi

Nyt on sitten väitökset väitelty ja juhlat juhlittu.

Viime viikko oli sitten lopulta melkoista hötäkkää. Ei sille taida voida mitään. Tuli semmoinen olo, että pakko ehtiä plarata vielä nuo ja nuo artikkelit, ja siihen meni ihmeesti aikaa, vaikka en edes yrittänyt lukea niitä mitenkään perusteellisesti. Ja sitten viime päivinä vielä kerrata vähän kirjaa ja varsinkin päntätä omia artikkeleita etuperin ja takaperin. Keskiviikkona alkoi sitten jo nousta savu päästä siinä määrin, että totesin, ettei aattona kannata jatkaa samaan tahtiin, tai tulee noutaja.

Homma on kyllä vähän kuin valmistautuisi yhtä aikaa häihin ja johonkin megalomaaniseen tenttiin. Karonkan järjestelyissä kun on niissäkin joka tapauksessa puuhaa. Minähän suunnittelin ensin pääseväni halvalla ja järjestäväni pippalot jossain vuokratilassa pitopalvelun ja itse Alkosta roudattujen juomien turvin. Se olisi kyllä ollut lapsiperheelle aivan älytön ajatus. Tulin sentään järkiini, ja juhlat juhlittiin ravintola Pääkonttorin Juhon salissa, josta kuulin syksyllä väitelleeltä työkaverilta. Kaikki pelasi hienosti, ei tarvinnut itse huolehtia kuin plaseerauksesta, nimikorteista ja muusta pikku paperityöstä. Ruoka oli hyvää, juomat samoin (viinit S-etukortilla puoleen hintaan!), ja paikkahan on upea sekä erityisesti kätevästi saavutettavissa. Lisäksi ruokailun jälkeen voitiin istuskella yksityisesti Juhon baarin puolella. Voin suositella lämpimästi tähän tarkoitukseen 30-50 hengen porukoille!

Kaikenmoista pientä tuohon viikkoon kumminkin kertyi, tehtiin lehmäaiheisia keksejä päiväkahveille, toimittajat soittelivat muutamasta lehdestä (muunmuassa Maaseudun tulevaisuudesta), frakkia haettiin vuokraamosta, vastaväittäjän rouvalle lähetettiin kukkasia ja sitä rataa.

En mielestäni pahemmin hermoillut tuossa väitöksen alla, mutta jonkinlaista stressiä (ja keskushermoston ylikuormitusta tosiaan!) taisi kuitenkin olla. Edellisenä yönä en oikein saanut unta enää aamuneljän jälkeen. Mitään ihmeempää ei pyörinyt päässä, huolehdinpa vaan siitä että mitä jos en saa nukuttua... mutta kummasti sitä sitten piristyy, kun on sopivasti adrenaliinia veressä.

Totesin aattona että oikeastaan homma ei ole ollenkaan paha: olen opettanut samassa salissa noin miljoona kertaa, ja nyt ei tartte muuta kuin istua ja vastata kysymyksiin. Helppo nakki siis! Alkuun on tietysti se lektio, mutta sekin on hyvä juttu, koska näin pääsee vauhtiin tutulla tavalla.

Ihan helpolla ei vastaväittäjä kumminkaan päästänyt. Jo alkupuheenvuoro rupesi hirvittämään, koskapa hän lyttäsi perusteellisesti koko kantasolualaa - mutta totesikin lopulta, että tämä meidän työmme sen sijaan on esimerkki siitä, kuinka tutkimusta oikeasti pitäisi tehdä. Työstä siis täydet pisteet, mutta pääsin sen sijaan muunmuassa oikein taululle nimeämään varhaisalkion rakenteita ja veikkailemaan istukan lajinmääritystä. Tiukan paikan tullen sieltä sentään irtosi sen verran vinkkiä, ettei ihan nöyryytykseksi mennyt. Taitavaa työtä siis, ja yleisön kommenttien perusteella päästiin jopa suhteellisen ymmärrettävään ja kiinnostavaankin keskusteluun. Myös itselle jäi hyvä mieli, erityisesti siksi, että meidän melko marginaalissa olevaa työtämme niin kiiteltiin.

Se täytyy kyllä sanoa, että oma valmistautumiseni meni taktisesti ihan metsään. Pyrin totuttuun tapaani hallitsemaan kaiken ja pänttäsin tosiaan kirjaa kannesta kanteen. Sitäpä ei sitten lopulta selailtu kuin ihan parilta lehdeltä, vaan käsiteltiin sen sijaan artikkeleita ja niiden yleistä merkitystä. Sekä tosiaan noita kehitysbiologian perusteita... kyllä tähänkin tenttiin kannattaa hieman tärppejä miettiä!
Kahvien jälkeen tuli sitten tietysti kiire ehtiä karonkkaan (ja suurin osa vieraista kyllä kerkisikin ennen meitä isäntäväkeä). Mutta hyvin päästiin vauhtiin ja vietettiin kaikin puolin mukava ilta. Istumajärjestys onnistui minusta mainiosti, periaatteella "suunnilleen etiketin mukaan, ja sopivasti sekoitellen".

Privaattipuolella myöhemmin vähän intiimimpiä juttuja aiheesta.

Piti tulla viikonloppunakin pläräämään noita kirjallisuuslähteitä, niin hitaasti tämä homma etenee. Pakko kuitenkin käydä ne läpi: en tosiaan muista kesän jäljiltä juuri mitään pelkkien nimien ja vuosilukujen perusteella. Nyt sentään jo voiton puolella... ensi viikolla ehtii sitten vielä kerrata omia artikkeleita.

Karonkan vieraslista alkaa olla kasassa, mitä nyt pari mattimyöhäistä vielä empii. Aika sopiva joukko loppujen lopuksi sinne kertyi: "pakollisia" kutsuttavia ilmaantui koko ajan lisää, mutta toisaalta useampi ei pääse osallistumaan. Pitäisi tässä ruveta askartelemaan menukortteja, nimilappuja, pöytäkarttoja ja mitäkaikkea... Tiimari vaan meni eilen yllättävästi kiinni inventaarion vuoksi, ja nyt on loppiainen, joten matskujen hommaaminen jää maanantaihin. Ehtineepä tuota.

Nyt kotiin.

Muistiin: ota väitöskirjasta riittävän suuri painos.

Päädyin itse 170 kappaleeseen, joka tuntui vähintäänkin reilulta määrältä. Kuka semmoista nyt oikeasti haluaisi lukea - ja löytyy se sitäpaitsi verkosta. Laskeskelin siis, että otetaan koko rahalla mitä sarjan antama tuki ja yliopistolta odotettavissa oleva apuraha antavat myöten, muttei sitten yhtään enempää. Nyt keksin koko ajan lisää ihmisiä, joille olisi kiva antaa kirja kiitokseksi. Saa nähdä montako on jäljellä väitöstilaisuuden jälkeen.

No, hyvähän se vaan on, etteivät jää nurkkiin happanemaan. Muutaman vuoden kuluttua se on ihan oikeasti vanhaa kamaa, eikä sillä sitten ole paljon muuta virkaa kuin mukavana (?) muistona kirjahyllyssä.