Nikunnakki

...nyt Galleriassa (julkisella puolella, Muilta mailta-osasto).

Viime viikolla oli Pariisissa kaksikin eurooppalaista immunologian kokousta: ensin eläinlääketieteellinen ja sitten isompi yleisimmunologinen kokous. Kävin noissa, kun hyviä kokouksia on Euroopassa loppujen lopuksi aika harvoin, ja kauemmas on oma hommansa matkustaa. Matkarahat sinänsä kyllä saa yleensä helposti säätiöiltä tai täällä Helsingissä kanslerilta, ainakin jos on tämmöinen nuori tutkijanalku ja esittää kokouksessa jotain omia tuloksiaan.

Eläinlääketieteellisessä kokouksessa ei mitään kovin hurjaa tullut vastaan, paitsi Pariisin eläinlääkiksen (per. 1776!) laajan museon ecorche-preparaatit (joskus 1700-luvulla valmistivat opetusmateriaalia kuorimalla eläimistä ja muutamasta ihmisestäkin nahat ja säilömällä loput kokonaisena viinassa). Joitakin hyviä menetelmävinkkejä tuli sentään saatua ja jaettua.

Euroopan immunologiakongressi olikin sitten melkoinen show. Reilut 5000 osallistujaa, yli 3000 tieteellistä posteria tuijoteltavana ja sitä rataa. Yhtä aikaa meni niin monta eri symposiumia ja workshoppia, että puoliinkaan ei olisi ehtinyt, vaikka saleihin olisi mahtunut (yleisömenestyksestä johtuen osaan ei kyllä sopinutkaan).

Avauspuhujaksi oli saatu nobelistiherra Zinkernagel, joka kehotti tutkijoita vähän miettimään, mitä oikeastaan mittailevat. Ja mitä sanat ja termit oikeastaan tarkoittavat... millä on oikeasti merkitystä elävässä eliössä. Nobelisti kuulemma voi sanoa suoraan, mitä on mieltä, kuten hovinarrit Ranskan kuninkaiden linnoissa, joutumatta siitä surmatuksi. Lopuksi hän siteerasi australialaiskollegaansa, että immunologia on kyllä yksi iso sontaläjä.

Muutoin kokouksessa tuli selvästi esille, että päivän sana on luonnollinen immuniteetti. Adaptiivinen eli oppiva immuunijärjestelmä, vasta-aineet ja tappaja-T-solut, josta aina puhutaan, ovat ehkä vain sellainen loppusilaus, hätävara joka kutsutaan, jos muu ei auta. "Alkeellisempi" luonnollinen immuniteetti hoitelee kenties 95% kaikista tunkeilijoista.

Tuohon luonnolliseen immuniteettiin kuuluvat muunmuassa Toll-reseptorit, vastaanottimet joita näyttää olevan jopa hermosolujen pinnoilla. Näitä on useampaa sorttia, ja ne tunnistavat vaikkapa bakteerien tai tietyntyyppisten virusten peruspiirteitä noin suurin piirtein. Vastaanottimia on myös hematopoieettisissa kantasoluissa, jotka tuottavat uusia verisoluja. Jos nyt kantasolu huomaa, että elimistössä on tietyntyyppistä bakteeria, se nähtävästi osaa suunnata verisolujen tuotantoa siten, että bakteereja torjuvia valkosolutyyppejä tehdään enemmän. Immuunijärjestelmä näyttää yhä hienommalta, sitä mukaa kun siitä opitaan lisää.

Noin lähempänä arkielämää oli puhetta myös HIV-rokotteista ja allergioiden ehkäisystä. Mutta näistä ehkä tuonnempana lisää, joko täällä taikka vaikka Hesarissa.

Itse Pariisi oli minusta vallan mukava kaupunki, näin ekaa kertaa käyvälle. Kerkesin hienoimmat nähtävyydet käydä pikaisesti bongaamassa. Kallistahan siellä on, ja turistirysissä väkeä jonoiksi asti, muuten muuten viihdyin kyllä. Ihmisetkin olivat minusta oikein kohteliaita ja jopa ystävällisiä, vaikken vieläkään osaa ranskaa paljon muuta kuin "ponsuur" ja "mersi". Majapaikaksi voin suositella Hotel des Pavillonsia, jos haluaa halvalla päästä. 55 euroa / yö pikkuruisessa mutta siistissä yhden hengen huoneessa, johon ei kuulunut mitään kadun ääniä, vaikka hotelli sijaitsee aivan päämetrolinjan varressa, kongressipalatsin nurkilla. Aamupalaa tuohon ei Pariisin tyyliin tietenkään sisälly, mutta naapurissa on muunmuassa erinomainen leipomo.

Tähänkään ei tartte maitoa!

Sekoita 3 dl kaurakermaa, 2 dl fariinisokeria, ja 1 rkl maidotonta ruoanlaittoon kelpaavaa margariinia.

Keitä, kunnes lautaselle tipautettu tippa jähmettyy jäähtyessään. Se on siinä!

Jos haluat seoksesta vaaleampaa, lisää siihen tomusokeria.

Nyt on pumaskat toimitettu tiedekuntaan. Sitten vaan odottelemaan... toivottavasti hyväksyvät meidän ehdottamat esitarkastajat (ihme olisi jollei, sen verran vaikuttavat julkaisulistat heillä molemmilla on). Tapasinkin toisen esitarkastajaehdokkaan eilen Biomedicumissa, jonne hän oli lennähtänyt puhumaan syöpäinstituutin 20-vuotisjuhlakokouksessa. Hän kysäisi, milloinkas pitää olla valmista. "Jos sanot että huomenna, niin se on sitten huomenna." Varsin ystävällistä tutkijalta, jolla riittänee muutakin puuhaa... on juuri perustanut ensimmäisen oman ryhmän Kaliforniaan, ja sinkoilee ympäri maailmaa kertomassa mullistavista tuloksistaan. Ovat hiljattain hoksanneet, että veren kantasoluja syntyy myös istukassa, ja se on iso juttu se.

Tuo kaksipäiväinen kokous oli muutenkin aivan älyttömän korkeatasoinen. Kaikki puhujat olivat alan huippuja maailmassa. Oli hauska todeta, että olin siteerannut lähes kaikkia heistä väitöskirjassa... mukava nyt kuulla, mitä itse sanovat tutkimuksistaan. Vähän vaan meinaa huipata, kun kuuntelee juttuja isojen amerikkalaisten labrojen käyttämästä teknologiasta. Niillä on semmoiset systeemit pystyssä, ettei moisesta uskallettu vähän aikaa sitten uneksiakaan... katsotaan soluista yhtä aikaa tuhansia geenejä metylaation, ekspression, ja vielä proteiinienkin tasolla. Ja sitten puoliautomaattisesti sammutellaan ne yksi kerrallaan, ja katsotaan mitä tapahtuu (ja tämä nähdään siten, että tiettyä ominaisuutta solussa osoittava valo sammuu!). Joskus tulee vähän semmoinen olo, että mitäs tässä itse enää tekemään, napeilla pelaamaan. Mutta toisaalta, noitten rääppeistä riittää muillekin, eivätpä ne itse ehdi tarkemmin tutkia koko tuota valtavaa datamassaa.

Väitöskirjaan pitäisi vielä suunnitella se tärkein, eli kansi. Kävin tuossa juttelemassa Yliopistopainon tädin kanssa. Nykyisillä digipainotekniikoilla väripainatus ei maksa mahdottomia, mikä on mukava juttu. Löytyi myös hienon näköistä mutta silti edullista kansipahvia... nimellä "kummallisia kikkareita" (Curious Particles).

Maanantaina kumminkin viikoksi Pariisiin pariin immunologian kokoukseen.

Laitoin Galleriaan pläjäyksen kuvia ja videoita toukokuulta ja kesän touhuista.

Lisäksi Kaikelle kansalle -osiossa on muutamia uusia luonnon ihmeitä (kokeilin uutta kameraa).

Taas töissä loman jälkeen. Väitöskirja oli kielitarkistettuna odottelemassa postihyllyllä. Vallan perusteellista työtä on tarkastaja tehnyt, joka sivulla on joku yli- tai alimääräinen pilkku taikka virheellinen prepositio. No, hyvä näin, eipähän makseta turhasta. Nyt pitäisi jaksaa plarata koko homma läpi (tai vielä puolet...). Ja miettiä, sanotaanko Oxfordin englanniksi todella "haematopoiesis" eikä "hematopoiesis", kuten minä tekisin, ja myös Encyclopaedia Britannica tekee.

Vastaväittäjäkin on loman aikana löytynyt, näppärästi pohjoismaista. Mikäs tässä siis! Kuulemma pitäisikin jo ruveta katsomaan väitöspäivää. Mutta ensin tiistaiksi paperit kuntoon ja painatusluparosessi vetämään tiedekuntaan. Sitten vaan pidetään peukkuja että esitarkastajat ovat sukkelina.

Maanantaina lähti kirja vihdoin pakolliseen kielentarkastukseen. Reilut 130 000 merkkiä tavaraa siihen kertyi kaikkiaan, plus muutama kymmenen sivua kirjallisuusviitteitä päälle. Vähitellen jo alkoi syödä miestä tuo rojekti, sen verran tiiviisti tuli sen kanssa paiskittua töitä.

Kotiväkikään ei ihan huomaamatta urakasta selvinnyt. Kuusivuotias oli kysynyt äidiltään, että joko se iskä nyt pääsee kesälomalle. - Ai tuliko se kirja nyt valmiiksi? - Tuli. - Saiko se sen jo lähetettyä? - Sai. - No mitä se sen opettaja siitä sanoi?

Toivottavasti kielentarkastaja selviää urakastaan kuun loppuun mennessä, jotta saadaan varsinainen hyväksymisputki päälle. Suostuvaiset esitarkastajat jo löytyivätkin - toinen Kaliforniasta ja toinen Uudesta-Seelannista, mutta sähköposti kulkee :)

Huh huijaa, enpä olisi arvannut että väitöskirjan kirjoittamisessa on näin kova homma! Olen huhkinut tämän kimpussa kuin heinämies alkukesästä saakka, uhraten suunnilleen kaiken henkisen puhdin tähän touhuun, mutta kovin verkkaan tulee tulosta. On se hidasta, kun piti kuitenkin suht laajalta alueelta kaivella kirjallisuutta ja päivittää tietoja. No, nyt on vihdoin viimein kirjallisuuskatsaus valmis, mitä nyt kuvat pitää vielä laittaa ja jokunen viite tarkistaa, ja loput toivottavasti sujuvat vähemmällä, kun ne voi pitkälti poimia jo julkaisemistamme artikkeleista.

Nyt voi sitten miettiä, että onko tämä vaivan väärti... mokoma kirjanen, jota harva varmaan koskaan lukee. Vaikka nykyäänhän ne julkaistaan netissä, niin että periaatteessa ovat auki vaikka koko maailmalle. Ryökäleen tiedekunta tosin tahtoo silti, että sinne sun tänne professoreille ja toimistoihin jaetaan kymmenittäin opuksia, väittelijäraukan piikkiin tietenkin. No, oli miten oli, tuleepahan ainakin kerrankin paneuduttua kunnolla siihen asiaan, mitä tässä on yritetty tutkia :)

Jälleen kerran täytyy kuitenkin sanoa, että onneksi sentään nykytekniikka auttaa tässä tieteellisen kirjoittamisen rosessissa. Tuohonkin kertyi sentään 305 kappaletta viitteitä, mikä ei ole mitenkään tavatonta, mutta aika läjä kumminkin. Viitteidenhallintaohjelma pitää ne kurissa ja nuhteessa, ja lähes kaikki viitetiedot voi poimia suoraan tietokannoista, joissa ei ole pahasti kirjoitusvirheitä.

Artikkeli lähti tänään uuteen lehteen. Toivottavasti nyt menee läpi! Jutun tasosta se ei ainakaan ole kiinni, mutta jos oikein niuhoiksi ryhtyvät, voivat sielläkin tuumata, että menee sivuun lehden aihepiiristä.

Noita tieteellisiä lehtiä on muuten ihan käsittämätön määrä maailmassa. Jopa sellaisia ihan kelvollisia. Ja silti artikkelin saaminen läpi on työn ja tuskan takana. Mitä tästä voidaan päätellä? No, myös tutkimustyötä tehdään nykymaailmassa ihan järkyttävän paljon. On oikeasti todella vaikeaa keksiä hyvää tutkimuskysymystä, jota joku jo ei olisi kaivellut (tai oikeastaan, jota sata tai tuhat muuta tutkijaa ei jo olisi penkonut pohjamutia myöten).

Artikkeli tuli saman tien bumerangina takaisin. Siis hylättiin. Ei edes lähetetty arvioitsijoille asti, vaan toimittaja totesi "out of scope". Eli ei niitten mielestä sopinut lehden aihepiiriin.

Valitsin tarkoituksella lehden, joka lupaa nopean käsittelyn. Parempi tietysti näin kuin että olisi mennyt puoli vuotta ja sitten hylsy. Mutta jurppii kuin jurppiikin, eipä siitä pääse mihkään.

Vaan ei se auta, saman tien vaan muotoilemaan juttua toiseen lehteen. Onneksi se on nykypäivänä teknisesti helppoa, viitteidenhallintaohjelma muokkaa lähdeviitteet napin painalluksella lehden kirjoitusohjeiden mukaiseksi.

Mutta lehti vaihtuu nyt sitten puolet huonompaan, eläinlääketieteen alan julkaisuun. Siis jos impaktia tuijotetaan... niin kuin tuijotetaan, vaikka onhan se hyvin karkea mittari laadulle. Tuon ensiksi yrittämämme impakti oli jotain viiden luokkaa, eli jokaista artikkelia siteerataan keskimäärin viitisen kertaa. Se tarkoittaa sellaista varsin kelpo lehteä (yli kympit ovat jo tosi hyviä, ja parhaat Naturet, Sciencet ja sen sellaiset siis 20-40 luokkaa). Tämä seuraava kohde on sitten alle kaksi, varsin vaatimaton siis, mutta toki aivan oikea kansainvälinen vertaisarvioitu lärpsykkä kuitenkin. Ja parhaasta päästä eläinlääketieteen saralta. Toivottavasti sinne menee läpi.

Harmittaa vaan, artikkelin eteen on tehny niin lujasti töitä, että olisi suonut sille näyttävämmänkin foorumin. Mutta niinhän se on, että hullu paljon töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä. Tieteessä eritoten: pitää valita tutkimuskohteet ja -ongelmat viisaasti. Me ei nyt tuosta saatu irti ihan sitä, mitä tällä työmäärällä voisi saada. Julkaisemisen kannalta ongelma on se, että jutusta tuli sellainen hiukan laaja-alainen, useampaa erikoisalaa sivuava. Se ei käsittele mitään erikoisalaa niin syvästi, että pääsisi tasokkaaseen erikoislehteen. Mutta yleislehdet (juuri nämä Naturet ja Sciencet) taas ovat niin kovatasoisia, että niihin pitää nykyisin olla ihan ihme jutut tarjolla.

Tällaisesta ruohonjuuritason yrittäjästä tuntuukin hiukkasen kitkerältä, kun saa lukea näistä tieteen puliveivareista, kuten Korean kuulu kloonitohtori (eläinlääkäri muuten hänkin!). Huomasin tänään Stem Cells-lehden netti-etusivulla ilmoituksen, että ko. heppulin artikkeleita oli "vedetty takaisin" lehdestä. Siis todettu huuhaaksi jälkeenpäin. Kävin katsomassa, ja totta tosiaan: herrat ovat pokkana julkaisseet kuvan, jossa on mukamas neljällä eri tavalla käsitelty kantasoluviljelmä. Ja kun vähän tarkemmin vilkaisee, niin kuvat A ja C ovatkin ihan samasta viljelmästä! Vähän vaan siirretty kameraa, niin että pallurat ovat toisessa kuvassa keskellä ja toisella reunassa. Aivan uskomatonta röyhkeyttä! Ja läpi menee notta heilahtaa.