Nikunnakki

Melkein päiväntasaajan hehkuvan valon jälkeen Markku-pappa ja Annikki-mummo ovat kääriytyneet takaisin melkein napapiirin kaamokseen.
Mielessä ovat Kilimanjaron lumoavat maisemat metsärajan yläpuolella, kun uskaltauduttiin kovimpaan hullujen suomalaisten ryhmään ja noustiin päivässä kahden päivän urakka eli 1600 metristä 3800 metriin n. 20 km:n ylämäkeä. Voimien äärirajoilla tai vähän ylikin oltiin perillä auringonlaskuun ehtimättä, mutta seuraavana aamuna uusin voimin auringonnousu ja ne maisemat...
Luonnonpuistoissa nähtiin Pikku Prinssin baobabeja, tosin ei lainkaan ilkeinä, vaan lempeinä valtavarunkoisina vanhuksina. Leijonatkin siellä olivat niin herttaisia, että perheen pää kellahti maasturimme viereen varjon viileään - selityksenä ehkä, että bongatessamme sen se lopetteli saaliinsa syömistä pienen matkan päässä. Suloiset pennut pelleilivät maasturin alle! Sensijaan yöllä teltan seinustalla muriseva mikä lie ollut kissapeto esti tehokkaasti Annikki-mummoa nukkumasta.
Vaikuttavin elämys oli kuitenkin ihmisten sydämellisyys ja vieraanvaraisuus. Jutellessa mustia kasvoja vastapäätä (yhteinen kieli enkku) alkoi unohtaa, että itse on kalpeanaama, niin voimakas samaan ihmisyyteen kuulumisen kokemus oli.
Ja ruohonjuuritason kehitysyhteistyö taitaa olla työtä luotettavimmillaan. Porukkamme myötä erään perheen lapset saivat lukiorahaa, nuori invalidinainen tietokoneen voidakseen työskennellä kotonaan, maasaiseurakunta rahat puuttuvaan kirkon kattoon, toinen maasaiseurakunta rahat keittiön loppuun rakentamiseen ilman mitään välityspalkkioita käyttöä valvomassa paikallisten luottamushenkilöiden lisäksi Lähetysseuran Maija, joka jo yli kaksi vuosikymmentä on uurastanut Moshin "Isä Camillona" erään retkeläisen luonnehdinnan mukaan.
Hyvää vuotta kaikille toivotellen Annikki